Heitä muistaminen

13.1.2013


Suomalainen liikuntakulttuuri on yhtä kuin sen tekijät ja toimijat. Ehkä tässä merkittävimpinä vaikuttajina voimme pitää Lauri ”Tahko” Pihkalaa pesäpallon isänä ja liikunnan ideoijana, Urho Kaleva Kekkosta tasavallan presidentin tehtävänsä ohella urheiluelämämme eheyttäjänä ja Matti Ahdetta pitkäaikaisena liittojohtajana ja oman liittonsa itsenäisyystaistelijana.

Listan kärki voi olla toisenlainenkin, ja ainakin siihen on lisättävä nimet Paavo Nurmi, Hannes Kolehmainen ja Lasse Viren, jotka jo aikansa olympiasankareina ovat suuresti vaikuttaneet suomalaiseen urheiluelämään.

Varsinainen lista syntyy kuitenkin vasta sitten, kun huomioimme ne ihmiset, jotka ovat pitäneet urheilun ideaa ja sen rakenteita pystyssä. He ovat tavallisia seuratoiminnan miehiä ja -naisia – suuria persoonallisuuksia myös. Heidän listansa on mittaamattoman pitkä, kun muistamme, että heille urheilutoiminta on ollut ikään kuin viestikapula, jonka he ovat antaneet aina uuden sukupolven vietäväksi eteenpäin.

Tässäpä tulee mieleen pari muistelua tuollaisista seurakavereista KuHi:n vuosien varrelta.

                                              ***

Kuopion Hiihtäjien ensimmäisenä puheenjohtajana toimi kolmisen vuosikymmentä sitten Uuno ”Uka” Nurmikanta. Hän oli jo  sitä ennen ollut nostamassa Kuopion Eloa, sen puheenjohtajana,  jalkapallon mestaruussarjaan.

Uka tunnettiin miehenä joka ei kaihtanut tehtäviä – olivatpa ne sitten isoja tai pieniä. Eikä hän niissä omaa osuuttaan korostanut, vaikka aihetta olisi ollutkin.

Muistuupa tässä yhteydessä mieleen eräs Elon peli Keskukuskentällä. Noihin aikoihin ei ollut käytössä sähköisiä tulostauluja, vaan pelkkä vaneritaulu, jonne pelitilanteita osoittavat numerot nostettiin heinähangon tapaisella haarukkaseipäällä. Siellä numerot killuivat kannattimissaan. Kun sitten ensimmäinen maali tuossa ottelussa tehtiin – en muista kuka sen teki – mutta sen muistan, että numeron nostajan virkaa hoiteli Uka itse.

Uuno Nurmikanta oli jalkapallomies, mutta myös hiihtomies. Elolla olikin hyviä hiihtäjiä  60- ja 70-luvuilla, ja Männistön viesti oli jokatalvinen iso tapahtuma Elon järjestämänä. Kun Elo sittemmin keskittyi kokonaan jalkapalloon, Uka toi Elon hiihtäjät Kuopion Hiihtäjiin.

Uka saattoi nyt omistautua  kokonaan hiihtoon KuHi:n ensimmäisenä puheenjohtajana. Hänet koettiin isähahmona nuorempien hiihtäjien keskuudessa – aina kello kourassa väliaikoja antamassa ladun varrella. KuHi saattoikin olla ylpeä nuorten viestijoukkueistaan, jotka kammottelivat jo ikäluokkansa maan parhaiden joukossa.

Noista ajoista Uuno Nurmikantaa muistellaan vieläkin.

                                          ***

Eino Korhonen oli samalla tapaa monien tehtävien mies – ja vähän samoilla jalanjäljilläkin Ukan kanssa. Eino tunnettiin Elon miehenä niin kuin  KuHi:n miehenäkin.

Joillakin ihmisillä on synnynnäiset organisaattorin kyvyt. Einolla ne olivat. Muistan tästä erään  vierailuni hänen työpaikallaan Savon vaneritehtaan lähettämössä Itkonniemellä.  Miehiä tuli ja meni, ja Eino kirjoitteli heille kullekin rahtikirjat vanerilähetyksiin ympäri maailmaa.

Seurasin tuota hänen työskentelyään ja jälkeenpäin se on minua monasti hymyilyttänyt. Kun Eino oli saanut rahtikirjat toisensa  perään kuntoon, ”komensi” hän miehet uuteen jonoon ja jakoi  heille muistilaput järkkärivuoroista Elon peleihin ja tansseihin!

Jossakin vaiheessa Suomessa puhuttiin tehdasseuroista, suurten yritysten siipien alla olleista joukkueista. Itkonniemen veneritehdas ei kuulunut tähän joukkoon – päinvastoin Eino sponsoroi omaa isoa työnantajaansa. Oli nimittäin niin, että Eino kekseliäisyydellään ja uutteruudellaan talkoili monin keinoin varoja tehtaan huvi- ja urheilutoimikunnalle, joka sitten  järjesteli työntekijöiden perheille hiihtokilpailuja ja kesällä marja- ja sieniretkiä.

Einolla olivat jo lähellä eläkevuodet, mutta hänen sydämensä ei jaksanut sinne asti. Einon viimeisestä matkastakin muodostui unohtumaton tapahtuma hänen kotikunnassaan Rautavaaralla. Rautavaaran kirkko oli viimeistä sijaa myöten täynnä saattojoukkoa, ja hänen avuliaisuuttaan ja ahkeruuttaan muisteltiin niin kuin hyvää ja läheistä kaveria muistellaan.

Tuolla tavoin Eino koettiin myös kuopiolaisessa urheilutoiminnassa. Julkisuutta ja sen suitsutusta ei hänkään Ukan tavoin kaivannut, vaan molempien mielissä olivat aina uudet suunnitelmat ja niiden toimeksisaaminen – ne kiehtoivat heitä enemmän.

Väinö Linna päättää Tuntemattoman sotilaansa sanoihin: Aika velikultia.

Tässä muistelussa olleista Ukasta ja Einosta voi sanoa: Heistä parempia seurakavereita ei ole.