Latujen taikaa...

10.2.2016


Risto Hirvonen

 

Tarinoita, tarinoita... Niitähän riittää, niin kuin suomalaishiihtäjistäkin.

Kurikan jättiläisen, Juha Miedon 0,01 sekunnin tappiosta  ThomasWassbergille Lake Placidin 15 kilometrillä riittää yhäkin puhetta ja päänpyöritystä. Miten se saattoikin olla mahdollista; miten niin pienestä kiinni, vain tulitikun pätkän pituudesta – se kultainen mitali. Tälle Miedon taianomaiselle häviölle on haettu teoreettisia laskelmia, miten sitten jos ja jos... Palatkaamme tähän yhäti mielenkiintoa herättävään aiheeseen vähän myöhemmin.

Ottakaamme sitä ennen pieni siivu Suomen ensimmäiseksi hiihtokuningattereksi nimetyn Siiri Rantasen tarinasta; siitä miten hän tuli mukaan kilpahiihtoon 6-vuotiaana niillä ensimmäisillä suksillaan, jotka oli koivuhalosta veistetty.

Vieläkin, nyt jo 91-vuotiaana, hänet saatetaan kuulemma nähdä pyöräilemässä Lahden kaupungin kaduilla. Niin hyvissä voimissa hän on, että 90-vuotispäivilläänkin oli polkaksi pistänyt.

Lehtihaastattelussa hän kertoo hiihtouransa alkamisesta näin:

”Jo koulussa hiihdin poikien sarjassa, kun tytöistä ei ollut vastusta. Ensi kertaa hiihdin, kun lainasin salaa tädin suksia. Kun sanoin isälle, että sukset olis kivat, niin isä vei enolle puolitoistametriset koivuhalot ja jo saatiin sukset Siirille ja siskoillekin. Sitten piti vielä norkoilla kilpailupaikalla ja johan älysivät, että tytöllä on kova hinku hiihtämään. En vain kuulunut mihinkään seuraan. Hiihdä sitten vaikka Värtsilän Teräksen nimissä, minulle sanottiin, ja siitä minä numerolappu rinnassa rempasin lavulle. Sen tiesin, että kun lavulle piäsen, niin kaikki on hyvin. Voitin kilpailun vaikka minulla oli voitelemattomat sukset.”

Voitaisiinko tuosta Siiri Rantasen tarinasta ottaa jotakin osviittaa tähän päivään, tämän päivän kilpahiihtäjien alkutaipaleelle.  Eletään jo eri maailmassa: on välineitä ja ne ovat tämän päivän huippua, on ohjausta ja valmennustakin.  Mutta sitä mitä Äitee-Rantasen aikana on ollut – kovaa hinkua hiihtämiseen – sitä  jos saisimme palautettua tähän päivään, se olisi suomalaisen kilpahiihdon jatkuvuutta parhaasta päästä.

Mutta miten tämän päivän keinoin?

                                               ***

Palatkaamme Miedon hiihtoon Lake Placiden 15 km kilpailussa  vuonna 1980. Mikä oli se ”todellinen syy” tuohon 0,01 sekunnin häviöön Thomas Wasbergille?

No se saattoi olla mies Etelä-Amerikasta, kilpailuun osallistunut argentiinalainen hiihtäjä, jonka Mieto joutui maalisuoran alussa olleessa mutkassa  ohittamaan siirtymällä ulkoladulle. Monet tietokoneet ovat  raksuttaneet, että jos Mieto olisi voinut jatkaa  ”omaa latuaan” eikä hypätä tulppana olleen argentiinalaisen rinnalle ja ohi, niin Kurikan mies olisi siinä voittanut 0,25 sekuntia ja voittanut myös Wasbergin! Tuo päätelmä perustuu tarkkaakin tarkempiin mittauksiin ja niiden loppulausuntoihin, joissa on todettu, että Mieto joutui latua vaihtaessaan hiihtämään lisämatkaa 0,26 metriä. Nuokin sentit vielä.

 Aijaijai!

Mutta on muunkinlaisia arvioita, ja ne liittyvät Miedon partaan. Miedollahan oli jo niihin aikoihin  tuuhean pitkä parta, ja useiden maiden analyytikot ovat jälkeenpäin kiinnittäneet tähän seikkaan huomiota. Mikä oli parran vaikutus ilmanvastukseen? Ratkaisiko se jo ennen tuota maalisuoran mutkaa? Mutta kun Wasbergillakin oli myös parta, niin tässä on joutunut parta partaa vastaan, eikä sen vuoksi ole lähdetty tämän tarkempiin jatkotutkimuksiin.

Mutta on vielä yksi haara mukana – nimittäin  hiihtäjän muna-asento. Oliko se Wasbergilla paremmin hallussa noissa olympiaradan laskuissa?  Tätäkään ei tiettävästi enää tutkita, mutta pidetään kuitenkin vaihtoehtona mukana, jos uutta ilmenee.

                                            ***

Että tällaista jälkikäteistarinaa Miedon ja Wasbergin välisestä hiihdosta, josta on kulunut jo 36 vuotta, mutta sitähän  hiihdetään yhä vain vuodesta toiseen – kai pitkälle vielä Miedon jälkeenkin. En tiedä, mutta jos Mieto olisikin voittanut 0,01 sekunnilla, niin olisiko siitä tullut näin pitkää ja mieltä liikuttavaa puheen aihetta?  Parhaat puheethan ovat aina jälkipuheita. Ja Mieto itsekin on hyvä puhuja – puhui itsensä eduskuntaan, kun kansa kuunteli julistajaansa.

Veikko Hakulinen ei taas ollut suuremmin juttumiehiä, vaikka Karjalan puolesta olikin kotoisin. Legendana on kuitenkin jäänyt elämään hänen sanomisensa erään koettelemuksia sisältäneen  viidenkympin jälkeen. Hakulinen oli tokaissut maalissa, kun oli kysytty miten hiihto meni:  ”Kaaduin kerran ja kusin kaks.”

Tuolle Hakulisen  kommentille on sittemmin tullut historiallista arvoa, sillä sehän kuvaa mitä  konkreettisemmalla tavalla  maastohiihdossa tapahtuneen kehityksen – sen että nykypäivänä ei ole enää varaa seisahtaa ladun varteen vaikka kuinka olisi tarvetta... Nyt leveillä latubaanoilla on vauhti huimaa, ja hiihtäjien jok´ikinen liike on televisiokameran tarkassa silmässä mitä siellä tapahtuu – vaikkei siellä Hakulista enää näykään...

                                                      ***

PS. Tässä kuitenkin tämän jutun tärkein asia, josta uutinen on kiirinyt maailmalle:  Mikalle onnittelut maailmanmestaruudesta Vuokatissa!

Hyvä KuHi ja hyvä Suomi!

- - -

(Tähän juttuun liittyvässä kuvassa Siiri Rantanen on Cortina d´ Ampezzon olympialadulla 1956.)