Kyläseurojen paluu?

29.4.2013

Blogi / Risto Hirvonen 28.4.2013

Kyläseurojen paluu?

Suomalaiseen urheiluelämään ovat kuuluneet omalla merkittävällä tavallaan kyläseurat. Esim. 50- ja 60-luvuilla silloisen Kuopion maalaiskunnan alueella toimivat Haminalahden Veto, Sikoniemen Pyry, Pitkälahden Visa ja Jynkän Vihuri.

Sittemmin seurasi aika, jolloin maalta alettiin muuttaa kaupunkeihin ja Ruotsiin saakka. Tuo ennen näkemätön muuttoaalto pyyhkäisi myös kyläseurat mennessään; nuoremmasta väestä ei jäänyt paljon jäljelle kyliin. Se oli todellista rakennemuutosta, kun työn ja paremman asumisen perään lähdettiin jokseenkin jokaiselta kylältä – myös noilta entisen Kuopion maalaiskunnan kyliltä.

Kyläseurat olivat olleet ennen tuota murrosta kylän asukkaiden omia ja yhteisiä. Niillä saattoi olla varsin vilkastakin toimintaa, vaikka urheilu- ja liikuntapaikkoja ei siihen aikaan juuri ollut – toki talvella oli laduille tilaa, mutta kesällä juoksukilpailut saatettiin juosta ja pituushypyt hypätä kylän kärryteillä.

                                 ***

Vieläkö voisimme elvyttää tuota kyläseuratoimintaa?

Tämän päivän valtakunnan urheiluvaikuttajat ja -uudistajat sanovat tähän: Menneille vuosikymmenille ei kannata enää haikailla. On lähdettävä uusille poluille...

Eipä tietysti kokonaan entisille jäljille, mutta jos vilkaisemme sinne päin, niin kas: noina kyläseurojen aikoina suomalaiset edustusurheilijat toivat arvokisoista mitaleita aina olympialaisten kultaisia myöten. Ja jos tutkailisimme tarkemmin noita aikoja, monen suomalaismenestyjän taustalta löytyisi kyläseura, sillä urheilutoiminta 50- ja 60-luvuilla oli voimissaan juuri maaseudulla, etenkin hiihdossa.

Tapamme tänään on nähdä asiat kapeasta aukosta, ja tämä pätee myös urheiluun. Mutta eikö urheilutoiminnan laajentamisen tarkoituksessa pitäisi lähteä liikkeelle kädet levällään; hakea ennakkoluulottomasti ihmisiä, joilla on kiinnostusta ja innostusta tulla mukaan? Maaseudulla kumppani voisi löytyä vaikkapa metsästysseurasta, pilkkikerhosta, Neljä H-yhdistyksestä tai paikkakunnan ammattiosastosta.

Silloin voitaisiin tulla siihen, että kylälle perustetaan urheiluseura, oma kyläseura. Ja jos kylän väki pistää hynttyynsä yhteen ja katsoo, että urheiluseuralla on kylän yhteinen tehtävä, jopa tilaus, niin silloin varmasti jotakin myös tapahtuu.

Kyläseuralle on näin syntynyt jopa kahdenlainen tehtävä: sen oman panoksen tuominen kylän yhteiselämän vireyttämiseen sekä lahjakkaiksi havaittujen nuorten ohjaaminen eteenpäin urheilijan polulla. Tulipas hienosti sanottua – saa kopsata Humun raporttiin....

Eivätkö kyläseurat voisi todellakin palata vielä sijoilleen, kun kylien asukkaatkin ovat alkaneet etsiytyä entisille juurilleen...?

                                    ***

Tehkäämme tämän jutun lopuksi kumartava tervehdys kautta aikojen menestyksekkäimmälle kuopiolaiselle jalkapallovalmentajalle Martti Räsäselle!

Kaksi suomenmestaruutta ja neljä SM-hopeaa! Siinä Maken meriittiä, josta tämän päivän jalkapallovalmentajat olisivat enemmän kuin ylpeitä. Maken seurathan olivat Elo, KuPS ja Koparit.

Muistan Martti Räsäsen tähdentäneen omista valmennusopeista puhuessaan, että jalkapallo-ottelussa tärkein rooli on pelivälineellä, pallolla – sen liike ja liikkuminen on ratkaisevinta. Tuota taktista ajatusta Make alleviivasi monissa yhteyksissä.

Vielä tähän on sanottava noista kuopiolaisen jalkapalloilun suuruuden ajoilta, että kun Make valmensi joukkueita SM-mitaleille, hänen päivätyönsä oli samaan aikaan rakennuksilla putkiasentajana. Siinäkin on jotain huomion arvoista.

Kun Martti Räsänen aloitti valmentajauransa Elossa, Elo tunnettiin Kuopiossa Itkonniemen ”punaisina paholaisina”. Itkonniemen kenttähän tiedettiin Elon kentäksi. Ja jos mennään ajassa vielä vähän kauemmaksi: tästä kentästä muutaman kivenheiton päässä oli sijainnut Elon oma toimitalo 1900-luvun alkupuoliskolla.

Tässä tulemmekin siihen, että Elokin on ollut alkujaan eräänlainen kyläseura, sillä Itkonniemi ja Männistö tunnettiin noina aikoina eräänlaisena ”puutteen peränä”, syrjässä itse kaupungista.

Mutta se tähän on lisättävä ja sitä alleviivattava, että Make Räsäsen aikana kaikki hänen valmentamansa kolme kuopiolaisseuraa olivat vielä jokseenkin ”kaapunnin” omia poikia.

Ja ne olivatkin niitä hienoja aikoja!