Pulmista pois

23.8.2012


Yhdistys- ja urheilutoiminnassa ei voi välttyä pulmilta - niitä tulee kun kyse on vapaaehtoisuuteen nojaavasta toiminnasta. Ja vaikka ihmiset ovat samanlaisia, he ovat myös erilaisia - siinäpä myös tunteiden aallokko, joka venhettämme vie... Mutta miten pulmien ja ongelmien yli päästään taas jatkamaan eteenpäin? Ehkä tähän pätee sama vastaus, kuin ylipäätäänkin ihmisten välisiin "konflikteihin": niistä käydään puhumaan. Otetaan asia esille ja tarkastellaan sitä mahdollisimman monelta puolelta. Tärkeää on, että asia "sisäistetään" yhteisesti. Kun sitten on löydetty väylä eteenpäin, seuraa siitä, mitä toimenpiteitä tarvitaan. Jos erityisesti urheiluseurojen toimintaa ajatellaan, lähes krooninen pulma useammassa seurassa on toiminnan vetäjien puute - mistä uusia vetäjiä ja ohjaajia? Pulmana voi olla myös seuran taloudellinen tilanne - mistä ja miten saadaan varoja toimintaan? Tai sitten henkilösuhteet kangertelevat - mitä tämän asian eteen voidaan tehdä? Kaikki nämä ovat tuttuja kysymyksiä useammassa seurassa. Niitä vain tulee eteen elävässä elämässä ja sen riennoissa. Näiden asioiden keskustelujen piiriin olisi hyvä saada mahdollisimman monet eikä vain että johtokunta yksin, joka lyö päitään yhteen. Tässä tullaankin siihen seikkaan, että yleensä seuroissa käydään liian vähän ajatustenvaihtoa näköaloista, hienosti sanottuna visioista. Toiminta tahtoo pyöriä totutusti tutuissa rutiineissa. Mutta tämä ei ole hyvä tilanne, vaan aika-ajoin olisi hyvä saada joukot koolle ideatalkoisiin. Monasti yhteinen keskustelu - nimenomaan yhteinen - saa jo osanottajissa innostusta. Jos palaverista alkaakin kuulua katkeamatonta puheenporinaa ja väliin naurunremahduksia, niin pulmat ovat jo pakenemassa. Niin helppoa sittenkin on! 
                               ***
Vielä erääseen seikkaan, jossa yhdistyvät seuran eteenpäin yrittäminen ja jäsenten viihtyminen. Tahtoo olla niin, että seurana me muistamme toimijoitamme aika huonosti - tarkoittaen sitä, että kiitoksen antaminen ja kannustamisen osoittaminen jää monasti heikolle huomiolle. Me ihmiset olemme monesti sellaisia, että  pienelläkin huomionosoituksella on suuri merkitys. Kun me kutsumme jäseniä talkoisiin, muistakaamme myös heidän palkitsemisensa jollakin tavalla; vaatimatonkin huomionosoitus siihen riittää kun se vain osoitetaan. Seurojen jäsenistössä on suuret voimavarat, kun ne vain huomataan ja osataan ottaa käyttöön. Sieltä löytyy niin talkoolaisia kuin toimijoitakin aina seuran johtoa myöten - ja sieltä löytyvät myös ne puuttuvat harjoitusten vetäjätkin jossakin vaiheessa.   
                              ***
Kulttuuriakin, sen henkiseltä puolelta, olisi hyvä ylläpitää - voimavara tämäkin. Kun tämä seikka juolahti mieleen, niin tuntuupa vieläkin suuta nykivän, kun muistaa KuHi:n viimekertaisen pikkujoulun. Vänttisen Anneli oli jälleen kerran suunnitellut niin hauskan sketsiohjelman "Tyyne ja Martta", että sille naurettiin vielä monta päivää. Tai kun muistaa KuHi:n 30-vuotisjuhlan ohjelman, joka jotakuinkin  sekin koostui seuran omien jäsenten esityksistä; hyvinkin tasokkaista kuten  Johanna Vänttisen/Ojapellon (huilu), Taina Räsäsen (harmonikka) ja Topi Pasasen (harmonikka) musiikista. Hienoja esityksiä kaikki! Kerrottakoon tässä, että Johanna on sittemmin jatkanut musiikin opintojaan, ja hänen Anneli-äitinsä kertoi, että hänellä on myös opetustyö musiikin alalla odottamassa. Ja vielä: hän on hiljattain saavuttanut  myös avioliiton sataman! Upeaa! Terveiset ja onnittelut sinne Espooseen! 
                               ***
Lontoon kisojen jälkeen on voinut huomata, että valmennuksenkin metodeihin on nyt alettu hakea henkisiä pontimia - siis innoituksen lähteitä. Tässä yhteydessä on väläytelty mm. urheilupsykologien palkkaamista ja heidän kouluttamisensa aloittamista. Miksei ja ehkä tärkeääkin, mutta tarvitseeko tälle kulttuurin henkiselle puolelle lähteä näin kaavamaisesti ja pitkän tien kautta? Eikö laveampi ja nopeampi tie ole se, että kevennetään yksinkertaisesti koko suomalaisen valmennuksen nykyistä ilmapiiriä - annetaan sen vapautua, annetaan kaikkien kukkien kukkia. Ja kastellaan noita kukkia että ne elävät ja kukoistavat. Ei sen kummempaa, kun vain persoonallisuudelle ja luovuudelle on tilaa. Ja katso: padot murtuvat ja suomalainen urheilija näyttää iloista naamaa! Tähän liittyen tuleekin mieleen tapaus, kun Olli Mäeltä, nyrkkeilyn Euroopanmestariltamme vuodelta -59 kysyttiin myöhemmin, että miksi kuubalaiset nyrkkeilijät ovat olleet lähes voittamattomia. Tähän Olli vastasi: Ne kun ovat niin hiton hyviä sambaamaan! Kun tämän nyt muistan, lähetänpä Kojonkosken Mikalle pikaterveisiä: Laita heti niihin uusiin valmennussysteemeihin meidän nyrkkeilijöillemme paritanssia (tangoa suomalaisin taivutuksin), painijoille muita lähietäisyyden lähestymismuotoja ja kävelijät ehtivät kyllä viidenkympin matkalla rustata mielessään parikin runoa. Ja muille lajeille maun mukaan... (Kirjoittelijan Ukkolan Perttikin runoja, kun voitti painikultaa -76 Montrealissa, ja Rautavaaran Tapsalla oli kilpailureissuillaan kitara mukana - niin että esimerkkejäkin on ja aika hyviä). Nyt saatetaan vähän naurahtaa, mutta eikö totta toinen puoli - eikö urheilussakin pitäisi olla päällimmäisenä luovuus ja hauskanpito, vaikka välillä koville ottaakin. Ja onhan meillä tähän puoleen hyviä tämän päivän esikuvia: kutsukaamme Jamaikan juoksijat tänne pohjolan perukoille kylään. Ehdotankin tapaamista Pielavedelle, jossa Ruuskas-Antti on jo valmiina paikan päällä!

                               ***
Tässäpä ne urheilun pulmakohdat tulivatkin ratkaistuiksi - vai tulivatko?
Lähde: Risto Hirvonen 23.8.2012